Ihan sama vaikka se oli lihonut. Ihan sama, vaikka en olisi oikeastaan halunnut tulla takaisin ihanasta Lontoostani. Ihan sama vaikka Suomessa oli kylmää ja lumista. Ihan sama. Minä sain taas Kidan.

Kolmas päivä helmikuuta aukaisin oven jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein, odottaen näkeväni välinpitämättömän koiran, joka ehkä korkeintaan kävisi tervehtimässä minua hännän heilautuksella. Ihan kuin ketä tahansa vierasta. Mutta pahimmista painajaisistani huolimatta minua ei rankaistu. Ei vaikka jätinkin oman Kidani. Kida nimittäin tietää, toisin kuin minä, että se ei ole vain minun Kidani - minä olen sen ihminen.

Kida oli aivan yhtä iloinen kuin minäkin. Se vinkui, tanssi ja heilutti häntää. Se hyppi, nuoli ja iloitsi koko pienen ruumiinsa voimalla, näyttäen joka solullaan kuinka iloinen se oli. Ja minä tietysti itkin. Itkin ja nauroin ja halasin. Puoli vuotta on pitkä aika. Jokainen, joka on joskus ollut erossa koirastaan edes päivän, voi vain kuvitella miltä jälleennäkeminen tuntui. Ja tuntuu yhä, kun tajuaa kuinka onnellinen onkaan.

Kida ei selvästi ollut kuullutkaan mököttämisestä. Olihan se vähän stressaantunut ensimmäisen illan, mutta kukapa ei olisi. Eihän se tiennyt mistä minä taas ilmestyin, miksi olin ollut poissa ja kuinka kauan aikoisin viipyä. Kovin pala taisi olla olohuoneen sohvan kuninkuuden menetys. Se oli ollut Kidan oma paikka puoli vuotta, ja kun minä asetuin siihen nukkumaan illalla, valkoinen tassu yritti tökkiä minua pois useampaankin otteeseen ininän säestämänä. Mutta omistaja ei siirtynyt, joten Kidan ei auttanut muu kuin käpertyä vanhalle paikalleen jalkopäähän. Ja siinä oli oikeastaan aika hyvä olla.

Nyt minun pitää lähteä Helsinkiin kahdeksi yöksi, eikä Kidaa voi ottaa mukaan. Se on kamalaa, haluaisin vain juosta takaisin Kidan luo. Kida ei tajua, etten tällä kertaa häivykään kuin vähäksi aikaa. Lontoon jälkeen se on pitänyt tarkasti huolta, että tietää missä olen. Etenkin yöllä, jolloin se nukkuu tassu jalkani päällä, eikä nouse ylös ennen kuin minä herään. Ei vaikka paras kaveri Ronja, joka tuli kylään, lähtee käymään pihalla. Omistajaa ei jätetä.

Onneksi olen Helsingissä vain kaksi päivää. Kida on nimittäin ihana. Ja vaikka Kida ei sitä tiedä, minä aion viipyä. "Ei ikinä enää", minä kuiskasin sen korvaan ensimmäisenä iltana. Ja se lupaus pitää, sillä kuten radiossa laulettiin sinä päivänä, kun jätin Kidan, she's the one.