Olen aina ajatellut, etten koskaan vie koiraani näyttelyyn. Se ei ole minun harrastukseni ja sillä siisti. Vähitellen mieli kuitenkin pehmenee ja tänään löysin itseni ostamasta Kidalle näyttelyhihnaa.

 Siitä saakka, kun sain Kidan, olen vähitellen alkanut ajatella, että kyllähän sitä näyttelyssä käymistä ainakin kerran täytyy kokeilla. Olisihan se hauska tietää, mikä kaikki Kidassa on vikana, ja ehkä siitä löytyisi jotain positiivistakin. Vaikka en mitään kulmauksista ja sen sellaisista tajuakaan, en ainakaan kauhean vakavia virheitä ole Kidasta löytänyt. Niinpä asenteeni kakaran näyttelyyn viemistä kohtaan alkoi olla jo melko positiivinen, ennen kuin tajusin sen olevan melko iso. Mittaillessani Kidaa sain tulokseksi hieman yli 40 cm, ja tyttöhän saattaa vielä vähän venyäkin. Minähän en näyttelyyn lähtisi, jos Kidassa on edes hieman liian iso, olkoonkin että se ei hyviä tuloksia useinkaan estä.

  Muutaman päivän Kidan kokoa mielessä pyöriteltyäni tajusin, että minua tosiaan harmitti, etten "pääsisikään" näyttelyyn. Koiran mittausohjeita netistä lueskellessani päätin kokeilla vielä kerran uudestaan. Kidan yrittäessä syödä rullalle käpertyvää mittanauhaa sain edelleen tulokseksi hieman päälle 40, kunnes Kida äkkiä päätti rauhoittua, asettui seisomaan ja kas kummaa - rentoutuessaan madaltui sentillä! Vaikka luultavasti edelleen mittasin Kidan väärin, antoi sentin katoaminen uutta toivoa ja päätin reippain mielin alkaa tehdä jotain näyttelyasian etenemiseksi.

  Tätä ennen olen opettanut Kidaa seisomaan paikallaan, niin lattialla kuin pöydälläkin. Koska en tarpeeksi tarkkaan tiedä, millaisessa asennossa koiran pitää seistä, olen ollut hieman varovainen ja harjoitellut lähinnä rauhoittumista ja sitä, ettei Kidan takapuoli lässähdä maahan. Myös hampaita olemme katsoneet ja tietty kosketelleet Kidaa, mutta täysin vieraiden ihmisten kanssa tätä ei paljoa olla harjoiteltu. Pelkääminen ei onneksi Kidan kanssa ole ongelma, liiallinen innokkuus kyllä. Miten kummassa muka saan Kidani juoksemaan nätisti vierelläni hyppimättä ja kiskomatta, kun ympärillä on miljoona uutta ihmistä ja koiraa? Suurin ongelma on kuitenkin minun saamiseni kehään. Polvet tärisevät jo pelkästä ajatuksesta. Loppujen lopuksi katsomoon jääminen tuntuu oikein hyvältä ajatukselta.

 Suoraan sanottuna minulla ei ole juuri minkäänlaista tietoutta näyttelyistä ylipäätään. ERI:t ja EH:t opettelin tajuamaan vasta Kidan ollessa taaperoiässä ja vasta tällä viikolla opin, että punainen nauha ei olekaan kaikkein paras. Voin puolustautua sanomalla, ettei minulla ole ollut aikomustakaan viedä koiraani näyttelyyn, kaikki on Kidan syytä. Nyt kuitenkin opiskelen ja näyttelyitä käydään katsomaan aina kun siihen tulee mahdollisuus. Jospa me vielä joskus...

           "Mittaa vielä kertaki niin käy huonosti..."