Viime viikon näyttelytreeneissä selvisi viimein minua pitkään askarruttanut asia. Kidan säkäkorkeudeksi saatiin neljäkymmentä ja puoli ihan oikealla mitalla mitattuna. Huh, onneksi ei sen enempää! Olen pelännyt että Kida olisi vielä suurempi jättiläinen, joten puolen sentin ylitys on pientä. Vaikka olisi se tietysti voinut jäädä edes pikkuisen pienemmäksi..

  Näyttelytreeneissä kävimme ensimmäistä kertaa sitten Kidan pentunäyttelyn, minä kun en ollut aikonut enää näyttelyissä käydä. Mutta kun jonkin päähänpiston jälkeen ilmoitin meidän Rovaniemelle, oli pakko raahata luunsa myös treeneihin. Treeneissä itsessään on oikein mukavaa, mutta paikalle pääseminen on autottomana hankalaa. Mutkien ja useampien ohiajojen jälkeen minä, ystäväni ja koirat saimme kuitenkin treenireissun tehtyä.

 Treeneissä osoittautui, että Kida ei antanut katsoa hampaitaan enää puoliksikaan niin hyvin kuin aiemmin, vaikka tuomari kyllä oli neidin mielestä oikein kiva. Hitto. Kida ei myöskään pysynyt maassa kunnolla paikallaan, kun sitä tutkittiin, vaan kääntyili katselemaan tuomaria. Hitto. Kaiken lisäksi juoksutin koiraani väärin, katsekontakti ei ole hyvä asia koska liikkeet näyttävät vääränlaisilta tai jotain sellaista. Joo, niinhän se olikin. Juoksun korjaamisen ei pitäisi olla ongelma, mutta ne muut. Treenejä kun ei enää ole kuin yhdet ennen näyttelyä, emmekä pääse edes niihin. Kaikkea sitä meneekin tekemään.

  Helmikuussa kävimme Kidan kanssa leikkimässä ihanan Simba-pojan kanssa. Simba on Kidaa vain vähän nuorempi kooikerhondje ja leikit sujuivat koirilla tosi hyvin. Kida oli ilmeestä ja käytöksestä päätellen aivan myyty ja hymy oli tytöllä leveässä. Kyllä se selvästi oman rotunsa tuntee.

  Kaverukset riehumisen välissä.