Ihana yksivuotiaani on keksinyt karkaamisen jalon taidon. Tai jos ei ihan varsinaisen karkaamisen, niin ainakin sen, ettei ole niin vakavaa, vaikka omistaja kiljuukin "tänne".Tullahan ehtii myöhemminkin, mutta toiset koirat ja linnut eivät odota. Joskus oikein näkee, kuinka rattaat pyörivät sen päässä. "Eihän minun oikeastaan ole pakko totella..". Harjoittelua. harjoittelua ja harjoittelua, tiedän kyllä, mutta välillä tekisi mieli lähettää tuo lihoiksi.

 Muuten Kidasta tulee vain ihanampi päivä päivältä. Se kaunistuu koko ajan ja on niin ihana kun herätessään kiehnää sylissä ja tekee tervetuliaistanssin kun tulen kotiin. Nyt se önisee jaloissani kertoen ihan selvästi, että meidän on mentävä nyt jos haluamme keretä bussiin. Panta siis kaulaan ja lumisateeseen!

  Tältä tytöltä ei vauhti lopu!