Kaksi yötä. Se on yksi ja kaksi. Mistään ei oikein kunnolla tule mitään, koko ajan mahanpohjaa kouristelee ja suusta vilistää pentuhöpötystä.

   Ihan viimeisiä valmisteluita on tänään tehty. Heräsin aamulla kymmentä vaille kuusi, täysin pirteänä, eikä enää ollut tietoakaan nukahtamisesta. Siinä oli sitten se viimeinen aamu, kun saa tosissaan nauttia ja nukkua.. Laitoin kellariin sängyn valmiiksi, minut kun häädetään sinne Kidan kanssa. Pikkusisko pääsee huoneeseeni nukkumaan, joten laitoin myös hänelle entisen sänkyni valmiiksi. Eipä tullut haikeaa tunnelmaa, vaikka omasta huoneesta pitääkin luopua. En kyllä juuri kerkeä sellaista nyt ajattelemaankaan.

   Kidan maksu piti käydä hakemasta pankista, tuntui pelottavalta pyöräillä kotiin suuri summa rahaa kassissa. Joka pensaan takaahan olisi saattanut äkkiä hyökätä rosvo, joka vie kaiken! Nytkin on pakko aina välillä tarkastaa, että rahat ovat yhä tallella.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

   Kida sai vielä eläinkaupasta purtavaa, tällä kertaa ihan syömistä, eikä leluja (olisin varmaan ostanut niitäkin, jos olisi jotain hyviä ollut. Onneksi joku kiltti suojelusenkeli oli piilottanut kaupasta kaiken, mitä minulla ei vielä ole..). Ally McBealin jälkeen onkin sitten aika viimeinkin keskittyä edes hetkeksi ruotsiin, kun kirjoituksetkin sattuvat olemaan huomenna. Niilläkin kun mahdollisesti on jotain merkitystä loppuelämälleni.

   Tässä tilanteessa en voi sanoa enää mitään. Maha on kipeä jännityksestä ja rauhoittuminen on täysin mahdotonta. Täytyy itse kokea tämä, että tietää, miltä se tuntuu. Ihana päästä huomenna keskittymään ruotsin kokeeseen, niin ajatukset ovat edes hetken muualla.