Sain kuulla koiranpentujen syntyneen kenneliini 15.1. Pennut olivat syntyneet edellisenä päivänä, siitä kolme päivää aiemmin toiset, saman kennelin pennut. Olin ajatellut, että jos vain mahdollista, ottaisin pentuni jälkimmäisen nartun pentueesta. Ei siihen mitään sen erityisempää syytä ollut, kuin että pidin enemmän toisesta emästä, miksi, sitä en osaa sanoa. Oman koiran tietysti haluaa olevan mahdollisimman hieno ja täydellinen, ennen kuin sen näkee ja rakastuu päätä pahkaa. Sen jälkeen sitä ei sitten enää näekään kuin sen suloisen palleron, joka valloittaa kaikkien sydämet ainakin minun mielestäni.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

   Siitä asti, kun ylipäätään kuulin, että pentuja on tulossa ja olin päätynyt ottamaan yhden pääsykoekiireistä huolimatta, olin vakaasti päättänyt, etten höpöttäisi kaikille pennustani koko aikaa. Tähän päivään asti olen mielestäni onnistunut siinä, no jos ei hyvin, niin ainakin ihan kohtalaisesti. Välillä vain suu aukeaa ihan kuin itsestään, ja äkkiä sitä onkin jo selittänyt maat ja taivaat pikkuriikkisistä pennuista. Mutta olen kuitenkin edes joka toinen kerta hillinnyt itseni. Siinä vaiheessa, kun pentu joskus hamassa tulevaisuudessa saapuu kotiin, voivat tuttujen korvat olla koetuksella kaikesta ihanasta ja kamalasta, mitä pentu keksii.

  Kun sähköposti ja ensimmäiset kuvat pennuista olivat tulleet, rupesin katselemaan kuvia. Kun kerran lempparinartulla oli kokonaista kolme tyttöä viiden pojan lisäksi, olin aika varma, että siitä pentueesta omani saisin. Säilytin mielessäni mahdollisuuden myös toisen pentueen koirasta, mutta noin kolme tuntia päivässä tuijotin jälkimmäisten pentujen kuvia valiten suosikkini, joista jonkun oli edes pakko olla tyttö. Pentujen ollessa kuuden päivän ikäisiä matkustin Etelään katsomaan koiria, ja jokainen niistä viidestä pennusta, jotka olin mielessäni huolellisesti asetellut paremmuusjärjestykseen, oli poika. Paikan päällä maailma ei silti tuntunut kaatuvan, tai ehkäpä olin vain niin hurmaantunut pienistä ruskea-valko-vaaleanpunaisista nakin ja myyrän risteytyksistä, etten kuullut rysähdystä.

   Pieniin pentuihin tottumattomana minua sai aika monta kertaa patistella, ennen kuin uskalsin edes koskea vauvoihin. Sen toisen nartun pentuja en edes katsonut, niistä kuulemma tulisi liian tummia näyttelyitä ajatellen, ja kun itse olin pentua haluavien jonossa ensimmäisenä, ei minun niitä kannattanut harkita. Lopulta kasasta löytyivät ne kolme tyttöä, jotka eivät siinä edessäni inistessään eronneet millään lailla parhaimmaksi valitsemistani uroksista. Lemppariani, kaunista pientä poikaa, minun piti kuitenkin vähän silittää selästä, ihan vain kokeeksi.

   Yhden tytön karsin joukosta aika nopeasti. Selässä kulkeva, pitkä raitamainen ruskea alue oli kyllä kiva, mutta se ei vain näyttänyt minun koiraltani. Toisesta kahdesta en osannut sanoa mitään. Pennut, joiden olin kuvitellut vain makaavan hiljaisina paikallaan, mönkivät kovaa vauhtia minne sattuu, niin etten kerennyt ajatella tai suunnitella mitään. Toinen pennuista mönki jopa oman pesänsä ulkopuolelle, kylmälle karulle lattialle. Kun isot koirat kilpailivat vieressäni rapsutuksista ja pentujen tutkimisesta, pikkuinen jäi pian jättiläisten alle ja vikisi surkeasti. Sain pelastettua sen syliini ja laitoin nopeasti takaisin muiden joukkoon. Olen kuullut lukuisia kertoja monelta, kuinka sen oman pennun tunnistaa siitä, että se on se joka laumasta tulee sinua katsomaan ja liehakoimaan. Siis tietenkin, kun pennut ovat oikean ikäisiä, eivätkä mitään avuttomia rääpäleitä, kuten oli erään kertojan äänensävystä kuultanut. En voinut olla ajattelematta, että tuo pentuhan juuri teki niin, omalla avuttomalla tavallaan. Mönkihän se minun suuntaani ja minä sain sen pelastaa hurjien aikuisten alta..

   Minun pelastajani, kamera, oli onneksi mukanani ja sain otettua tytöistä enemmän tai vähemmän onnistuneita otoksia. Niitä sitten kotona katsellessani totesin pesästämönkijän, Pentu 1:n olevan suosikkini myös ulkonäön perusteella. Joka kerta pentujen täyttäessä viikkoja kasvattaja lähettää kuvia pennuista ja minä etsin niistä pentulauman keskeltä minun molemmat tyttöni. Pentu 1 ja Pentu 2 ovat saaneet kuvansa nettiin, joka viikko kasvattajan kuvista rajatut tytöt lisätään sivuille tuttujen ja lähinnä minun ihasteltavakseni.

   Pian lopullinen päätös on kuitenkin edessä. Pentu 1 on jo valloittanut perheeni, erityisesti äitini puolelleen, mutta minä olen yrittänyt säilyttää molemmat mahdollisuudet. Nyt, kun lopullinen päätös on käsillä ja pohdin, kumman lopulta valitsen, en vain ole osannut päättää: "Mutta entä jos..." Lopulta minun pentuni kuitenkin selvisi minullekin. Mietin, kuinka joudun näkemään toisen pennuista jonkun muun kasvattamana ja omistamana, enkä halunnut kuvitellakaan ajatusta Pentu 1:stä kenenkään muun kuin minun koiranani.

 

      Pentu 1

 

      Pentu 2