Nyt on sitten lopulta tullut aika kirjoittaa uutiset ylös. Samalla tulee eteen se hetki, kun asiat on myönnettävä itseelleenkin niin kuin ne ovat ja kyyneleet tahtovat kihota silmiin, vaikka olen luvannut ne siellä pitää lauantaihin saakka.

Minä lähden ulkomaille puoleksi vuodeksi, eikä Kida tule mukaan. Kida jää perheen luo ja on varmasti oikein tyytyväinen ja pärjää hyvin, eihän koira osaa kovin kauaa ikävöidä. Ikävöiminen on kokonaan minun tehtäväni ja sen tulen varmasti hoitamaan tunnollisesti. Sitten ovat ne kysymykset. Tunteeko se enää minua? Onko se enää sama koira? Tuleeko siitä enää koskaan SE Kida, minun Kidani? Kidalle olen sanonut pilke silmäkulmassa, että parempi pysyä Kidana, muuten menen ja otan uuden koiran. Mutta eihän se oikeasti niin mene.

Kida on saanut kokea monta monta etukäteisikävän aiheuttamaa halausta ja rutistusta viimeisen parin viikon aikana. Minä olen kuullut monta tietävään sävyyn lausuttua kommenttia, joista jokainen kuuluu suunnilleen: "Kannattiko nyt ottaa se koira tähän väliin!?" Vastaan silti: kannatti! Vaikka minun ja Kidan polku nyt haarautuu ja me menemme vähän eri reittejä, tulee vielä vastaan sekin kohta, jossa polut yhtyvät jälleen. Vaikka se nyt tuntuukin puolelta vuodelta, ei se silloin tunnu enään kuin jo takana olevalta ajalta, kun saan taas ottaa tuon pienen itsepäisen ärsyttävän olennon syliini. Maailman rakkaimman koiran. Minun koirani, Kidan.

  "Minäkin tulen sitten mukaan!" Kida muuttopuuhissa.