Lontoossa kaivataan Kidaa, vaikka taalla on oikein kivaa. Suomessa Kida voi hyvin, liikkuu paljon ja pyorittelee todennakoisesti perhetta tassujensa ymparille. Kynsien leikkuun se on jo paattanyt jattaa kokonaan pois viikottaisista huoltotoimenpiteista, eika kuulemma anna leikata takatassujen kynsia. Kyllahan se paatti niin useammankin kerran minun kanssani, mutta se vain tahtoi jaada yritykseksi. Tyhma omistaja kun leikkasi ne silti. Joitain minun mielestani huonoja tapoja Kida on oppinut, se kaivaa kuoppia ja kuljeskelee turhan kaukana muista ollessaan vapaana mokilla. Tai no, onhan se jo nuo asiat ennemminkin osannut, mutta mina en vain antanut tehda niin. Eli lyhyesti sanottuna: Kidalla on varmasti oikein hauskaa.

Yleisesti ottaen kaikki menee kuitenkin Suomessa hyvin ja mina yritan olla huolehtimatta liikaa. Ruokaa neiti saa ainakin suunnilleen ohjeitteni mukaan, eika kuulemma ole yksityisen vakoojani mukaan edes lihonut. Kida on aivan yhta iloinen ja reipas kuin ennenkin ja ilahduttaa perhetta tiputtamalla kasoittain hienoa valkoista karvaa.

Minun pahin ikavani kesti muutaman viikon. Silloin kylla sattui ja kovaa ja illalla oli kamalan yksinaista alkaa nukkumaan ilman jalkopaahan monkivaa koiraa. Onneksi kipu hellitti aika nopeasti ja tilalle tuli "voi kunpa minullakin olisi oma koira" -olo, johon olen pienesta pitaen tottunut odotellessani Kidan tuloa elamaani. Uudet asiat kaukana kotoa kuitenkin pitivat ajatukset sopivasti poissa punavalkoisesta koirasta, kunnes takalaiset koulut alkoivat. Nyt kun vapaa-aikaa on enemman lasten ollessa paivat poissa ja alan olla tottunut elamaani Lontoossa, myos Kidan kaipuulle on aikaa. Voi kunpa paasisi pitkalle lenkille Kidan kanssa, voi kunpa voisi treenata jotain. Voi kunpa voisi ilmoittautua nayttelyyn tai kayda koirakavereita tapaamassa. Voi kunpa voisi kirota nurkassa leijuvaa karvalauttaa, voi kunpa saisi manata loputonta kuratassujen pyyhkimista. Tai jos saisi edes ottaa Kidan syliin, halata sita, silittaa silkkisia korvia ja ihailla syysauringossa hehkuvan turkin punaa. Jo lahes kolmannes ajasta taalla on mennyt. Mutta viela kaksi kolmannesta jaljella.

Vaikka olen ehdottomasti sita mielta, etta Kida pitaa (tai piti) minusta vain koska minulta sai ruokaa, on sen pieneen paahan jaanyt onneksi edes jotain ihmisesta jota kutsutaan omistajaksi. Kun ne Suomessa olivat kysyneet silta: "Missa Riika?" se oli kavellyt huoneeseen, jossa mina siella ollessani nukun ja palannut hetken kuluttua takaisin katsoen silmiin: "Ei se ollutkaan siella". Ja minua itketti.

 Kaukana Suomessa: Kida ja uusi pallo. Kuva by Heikki.