Kida on nyt neljä kuukautta vanha, ei enää niin pentu. Tuon voi sanoa ilman haikeutta, sillä Kidan kanssa olen huomannut, etten ole erityisemmin pentu-ihminen. Pennut ovat tosi hellyyttäviä ja suloisia, ja on kivaa kun kaikki ihailevat suloista palleroa, mutta onneksi ne ovat vauvoja vain vähän aikaa. On ihanaa, kun Kida alkaa jo ymmärtää asioita ja kun siihen saa yhteyden, eikä tunne viettävänsä aikaa villieläimen kanssa. Toki se on edelleen pentu, riehuja, purija, kaiken kokeilija ja niin edelleen, mutta kaikista tyhmimmät jutut alkavat jäädä pois. Kida alkaa käyttäytyä kuin koira.

  Kida sai toiset rokotuksensa, eikä se ollut yhtään niin kivaa kuin viimeksi. Ensimmäisessä piikissä pentu jo vinkaisi vähän, mutta toisessa nousi kunnon huuto. Meidän superreipas neiti painautui syliin, oikein kietoi tassut kaulan ympärille ja tärisi, ei kyllä olisi uskonut Kidasta.

  Ennen rokotuksia Kida oli yötä hoidossa isän luona. Ajattelin kyllä, että pentua tulee ikävä, mutta se tunne! Niinkuin joku olisi repinyt raajan irti ja palauttanut sen vasta vuorokauden kuluttua. En ymmärrä miksi ihmeessä, vaikka olen välillä niin kypsä ikiliikkujaani, olin silti aivan sekaisin ilman sitä. Minunhan olisi pitänyt olla onnesta soikeana. Urheasti kyllä yritinkin, aina viisi minuuttia kerrallaan onnistuen, kun katselimme euroviisujen semifinaalia ja söimme rauhassa karkkia.

  Kun Kida tuli kotiin, olin samantien sen kaulassa roikkumassa, mutta ainakin voin sanoa, että niin oli sekin. Olkoonpa kuinka omahyväistä tahansa, olen iloinen, että myös Kidalla oli ollut ikävä minua.

         Aina niin edustava pentuni