Keskustassa asuminen koiran kanssa ei ole koskaan kuulunut suurimpiin haaveisiini, mutta täällä me asumme jo yhdeksättä kuukautta. Lähellä on onneksi puistoalue, jonka yhdellä laidalla sijaitsee pieni mutta käyttökelpoinen koirapuisto. Myös kaupungin kaduilla voi tietysti kävellä, mutta Kida ei tee tarpeitaan asvaltille kuin pahimmassa hädässä. Suurin harmin aihe meille molemmille on kuitenkin se, ettei Kidaa voi juurikaan pitää vapaana toisten koirien, autojen ja jalankulkijoiden takia. Onneksi tähän tarpeeseen on olemassa naapureita.

 Oman talomme takana on koko rakennuksen pituinen kapea kaistale asfalttia. Oikea koiranomistajan unelma siis. Naapuritalossa taas on suuri, ruohoa kasvava takapiha, jota ei useinkaan käytetä. Pihamme sijaitsevat kätevästi poikittain ja meillä onkin Kidan kanssa tapana livahtaa naapurin puolelle peuhaamaan lumessa ja heittelemään palloa. Kun lenkille lähtiessä keltainen vinkuva pallo vilahtaa taskuun, Kida sekoaa onnesta. Pallo tarkoittaa sille naapurin pihaa, juoksemista ja leikkimistä.

 Kakat kerätään naapurin pihalta tarkasti pussiin ja pensaissa sijaitseva lintulauta pyritään jättämään rauhaan - joskus toki on pakko käydä hätistämässä muutama varpunen räpyttämään taivaalle. Kerran eräs täti oli selvästi tulossa valittamaan mutta liukenimme paikalta nopeammin kuin Kida häviää nähdessään lintuparven. Olen kaiken varalta kehittänyt hätävalheen, jonka mukaan mummoni asuu talossa ja tänään jouduin sitä harmikseni käyttämään, kun mattoja pihalta hakemaan tullut mies kysyi, asummeko talossa. Miehen epäilevän äänensävyn (joka saattoi hyvinkin olla mielikuvitukseni tuotetta) säikäyttämänä taidamme kuitenkin pysytellä pois naapurista muutaman viikon ajan.

 Ulos menossa.